Thaimaa: Kolme väriä vihreä – Vaellus Chiang Main viidakossa

Vihreys alkaa siitä mihin joki päättyy. Ensin kirkkaampana, villibanaaneiden vihreänä, sitten rohkeammin viidakon syleilyyn painuen ja tummentuen, lopulta korkealla jossain äärettömyydessä lähes taivaisiin kohoavina kookospalmuina.

Siinä välissä näen vihreän miljoona eri muotoa, sävyä ja tunnelmaa – kaikki vihreää.

Virta kuljettaa bambulauttaamme viidakon sydämessä kohti Sop Kaein kylää. Välillä lautta kallistuu ja peppu kastuu. Pojat kiljuvat innoissaan, kuvaamme videota ja aurinko porottaa jossain hyvin kaukana. (Myöhemmin huomaamme, että kaukanakin porottava aurinko polttaa ilman asianmukaista suojausta. Mieheni jalkapöydät ja sääret paloivat oikein kunnolla.)

Takana on kahden päivän vaellus Mae Taengin viidakossa. Oppaamme Adam ja Johny ovat pitäneet meistä hyvää huolta ja olemme saaneet kokea elämyksen toisensa perään.

Jo automatka katetussa avolava-autossa tänne vuoristoon ja viidakkoon oli hurja elämys. Vihreät kaislat ja bambut tunkeutuivat välillä lähes autoon sisälle. Pilvet muodostivat vihreyden keskelle valkoisia vaahtokarkkeja. Pysähtyessämme pikkukylän ravintolaan kokattiin meille riisiruokaa vihreistä yrteistä. Teiden varsilla paikalliset tekivät rakennus-, puutarha- ja muita töitään vihreisiin haalareihin verhoituneina.

Autosta hyppäsimme ulos Pong Duetin kuumilla lähteillä. Kengät oli riisuttava heti ja tassuteltava lämpimässä maassa huljuttamaan jalkoja vihreyden keskeltä pulppuavaan kuumaan veteen. Pian olivat pojat oppaiden kanssa altaissa kaulaa myöten. Siinä sai käyttää kaikki taivuttelutaitonsa saadakseen pojat ylös altaasta, kengät jalkaan ja varsinaisen vaelluksen alkamaan.

Olimme buukanneet Trekker Camp nimisen yrityksen 2 päivän ja 1 yön vaelluksen ja tietoa reitistä olimme saaneet niukasti. Vahvistuksessa luki Soft Adventure ja edellisiltana opas oli käynyt hotellillamme kertomassa päivän kulusta, joten olimme tietoisia mm. 2-3 tunnin automatkasta, joka sujui melko lailla nukkuen ja aikaeroväsymystä vielä karkotellen. Matkalla pysähdyimme Mae Malai kylän värikkäille markkinoille ostamaan eväitä ja ihmettelemään vilkasta markkinaelämää.

Yhdeksän kilometrin vaellus Karen Village -kylään oli yhtä vihreyden keskellä kulkemista. Apinoita emme nähneet, mutta monenlaisia lintuja sekä pienen käärmeen, joka oli kuulemma kobran poikanen. Onneksi meillä oli kunnon vaelluskengät jalassa.

Alkumatkasta pojat kyselivät kuinka paljon matkaa vielä on ja itsekin ehdin hetken epäillä mitenköhän reissusta selviämme.

Hiki virtasi, hyttyset pörräsivät ja polku tuntui kulkevan vain ylämäkeen.

Jouduimme kumartelemaan bambujen alitse ja kiipeämään vähän väliä kaatuneiden puunrunkojen ylitse. Johnyn viidakkoveitselle oli totisesti käyttöä ja tälle polulle ei olisi ollut mitään asiaa ilman opasta.

Parin kilometrin nousun selätettyämme matka sujui joutuisasti ja pojatkin pääsivät kävelyn makuun. Meillä oli Villen kanssa selässämme isot rinkat, joissa kannoimme lähes kaikki tavarat. Vanhimmalla pojallamme oli omat kamat repussa selässään. Myös nuorimmaisemme oli halunnut selkäänsä ehdottomasti oman pienen repun ihan periaatteesta.

Alkunousun jälkeen kävely oli miellyttävää ja polku leveni välillä melkein metsäautotietä vastaavaksi uraksi. Puolessa välissä pidimme tauon keskellä viidakkoa olevassa muutaman talon kylässä. Istuimme tolppien päälle rakennetun talon alla olevalla tasanteella keskellä koiria, kanoja, sikoja ja muita kotieläimiä ja söimme oppaiden jostain puusta nappaamia Pomelo hedelmiä.

Loppumatka sujui mukavasti jutellen ja olimme todella onnekkaita, sillä juuri nämä muutamat päivät sää oli Chiang Main alueella poikkeuksellisen viileä ja lämpötila liikkui vain 25 asteen tuntumassa normaalin 33 sijaan. Koko päivänä ei myöskään tullut yhtään kaatosadekuuroa, vaan pääsimme perille lähes kuivina (hikeä lukuun ottamatta).

Laskeuduimme Karen Village –kylään keskeltä riisipeltoja ja oppaamme Johny opetti lapsemme huutamaan ”Thi ni rea ma” –Täältä me tullaan. En ollut itsekään ennen nähnyt kasvavaa riisiä näin läheltä, yritimme kulkea varovasti paikallisten ”kultaa” varjellen.

Viimeinen etappi kuljettiin pitkin riippusiltaa, siltaa joka yhdisti viljelykset tähän keskellä ei mitään sijaitsevaan kylään.

Se oli ensimmäinen ylittämäni riiippusilta, joka oikeasti oli elintärkeä. Sitä ei ollut rakennettu turistien viihdykkeeksi, huvipuiston laitteeksi tai jokiseikkailun ylityspaikaksi. Se oli reitti tähän kylään.

Kylässä oli vain 20 taloa ja pääsimme perille juuri ennen hämärän laskeutumista. Kipusimme pylväiden päälle rakennettuun bambutaloon ja pojat rupesivat heti tekemään tuttavuutta paikallisten lasten kanssa. Minä tietysti pulahdin uimaan kylän keskellä kulkevaan jokeen.

Ilta kului viidakon pimeyttä ihmetellen, jutustellen sekä oppaidemme meille valmistaa todella herkullista illallista nauttien. Riisin kaveriksi oli valmistettu ainakin kolmea erilaista kastiketta kanaa ja tuoreita kasviksia ja yrttejä hyödyntäen. Savun hajulta ei voinut välttyä sillä rakennustyylin ei kuulu minkään savupiipun rakentaminen. Viidakon ääniä kuunnellen uni ei meinannut kaikille heti tulla, mutta lopulta väsymys voitti ja nukahdimme hyttysverkkojen alle. Olin tyytyväinen, että olimme ottaneet mukaan omat lakanapussit, eikä tarvinnut nukkua pelkillä tarjolla olevilla peitteillä. Yö oli yllättävän viileä ja vedin villasukat jalkaan ja yhden pojista tiukemmin kainalooni.

Aamu valkeni aivan liian pian. Kukko tuntui kiekuvan jo neljän jälkeen ja uni olisi totisesti vielä maistunut, kun meitä puoli kahdeksan aikaan heräteltiin. Meille loihdittiin taas aivan mahtava aamiainen tuoreine hedelmineen, paahtoleipineen ja munakokkeleineen. Näillä eväillä kyllä jaksaa.

Ennen lähtöämme kylästä, kävin vielä jututtamassa yhtä vanhaa pariskuntaa heidän majassaan. Siinä nuotion ääressä heidän talossaan istuessani en tiennyt mitä ajatella. Elämä on niin erilaista eri paikoissa ja lähtökohdat ovat niin monenlaisia.

Kävelimme vajaan tunnin pitkin mutaista polkua. Päivä oli kirkas, joten näimme upeita maisemia vihreyden keskellä ja saavuimme jo pian Pang Makarin elefanttifarmille. Pojat pelasivat palloa ja saimme oppia, kuinka bambusta tehdään köyttä, jolla bambulautat sidotaan yhteen. Ville pääsi jopa kokeilemaan ohuen köyden tekemistä viidakkoveitsellä.

Reilun tunnin kuluttua viidakosta ilmestyi kaksi valtavaa norsua kouluttajansa eli ”Mahoun” kanssa tepastellen. Veimme tavaramme bambulautalle ja saimme vielä kokea jännittäviä hetkiä kun aitauksen kupeessa oli myrkyllinen punainen käärme, jota pääsimme ihailemaan vähän liiankin läheltä.

 

En ollut perehtynyt näihin elefanttiasioihin ollenkaan etukäteen ja tiedän nyt paremmin kuin ennen kokemustamme, että elefanteilla ei tulisi ratsastaa, ainakaan istuimissa istuen. Se ei tee niiden selkärangalle hyvää. Onneksi nämä eläimet vaikuttivat tyytyväisiltä elämäänsä, kulkivat ohjaajansa käskyjä noudattaen pitkin joen vartta ja joessa ilman ketjuja tai köysiä ja meidän puolen tunnin mittaisen kävelyn jälkeen pääsivät taas vapaasti kulkemaan viidakkoon.

Olen kuitenkin nyt lukenut ja kuullut niin paljon elefanttien koulutuksesta, että seuraavalla kerralla aion perehtyä etukäteen mahdollisiin elefanttikokemusten tarjoajiin. Matkabloggaajien maailmankonferensissa juttelin pitkään Ivanan kanssa, joka on kirjoittanut aiheesta erinomaisen artikkelin Nomad is beautiful -blogiinsa. Lisää tietoa elefanttien oloista ja syistä miksi niillä ei tulisi ratsastaa löytyy esimerkiksi Matthewin Expert Vagabond -blogista. Vinkkejä puolestaan hyvistä ja vierailemisen arvoisista elefanttileireistä löytyy tästä muuten mielestäni hieman liian amerikkalaistyylisestä blogista. Suomeksi tietoa samasta aiheesta löytyy Minne Thaimaassa sivuston kattavasta artikkelista.

Elefanttien selästä saimme kuitenkin aivan uuden perspektiivin viidakkoon. Ja pakko se on myöntää, että kokemus oli kertakaikkisen lumoava. Jättimäisen eläimen lähtiessä laskeutumaan jyrkkää joentörmää alas kohti jokea en tiennyt mitä ajatella. Pian olimme jo kahlaamassa keskellä jokea. Eläinten kouluttaja ”Mahout” istuskeli rennosti oppaidemme kanssa bambulautalla ja me joenvarressa näiden suurten eläinten selässä. Vanhin pojistamme pääsi ratsastamaan eläimen selkään ilman istuinta pitäen kiinni vain elefantin korvien takaa.

Reissumme kruunasi yli kahden tunnin lipuminen pitkin jokea bambulautalla. Suurimmaksi osaksi joki kulki syvällä vihreässä viidakossa ja matkan varrella oli vain yksi kyläntapainen. Muutamassa suvantokohdassa hyppäsimme jokeen uimaankin. Perillä Sop Kaein kylässä nautimme lounaan ja vaihdoimme kuivaa ylle. Paluumatka Chiang Maihin kului nukkuen avolavaauton takaosassa.

Saapuminen Centara Khum Phaya hotelliimme tuntui jos mahdollista vielä makeammalta kuin aikaisemmin. Kuten aina vaelluksen jälkeen kuuma suihku ja kylmä juoma ovat täydellinen yhdistelmä. Suunnitelmistamme huolimatta emme enää ehtineet nauttimaan hotellin spasta ja hieronnoista vaan tyydyimme uiskenteluun altaalla sekä kuumaan porekylpyyn omissa hotellihuoneissamme.

Viidakkoretki oli upea ja unohtumaton kokemus, jota voin lämpimästi suositella toteutettavaksi myös lasten kanssa. Kävelymatkaa kuitenkin on ihan reilusti, joten lasten on syytä olla tottuneita patikoitsijoita. Kunnon vaelluskengät, pitkät housut ja omat lakanapussit on hyvä olla mukana samoin kuin hyvät taskulamput. Ilman rinkkaa ei tällaista reissua olisi voinut ainakaan lasten kanssa toteuttaa. Parasta retkessä oli aitous, luonnon kokeminen sekä elämysten monipuolisuus.

– Inna-Pirjetta

Aiemmat artikkelit tähän reissuun liittyen syyslomalle Thaimaahan ja palvelukulttuurin pauloissa.

Matka on toteutettu yhteistyössä Thaimaan turistitoimiston kanssa TBEX Asia matkabloggaajakongressin yhteydessä, mutta olen tehnyt matkasuunnitelman itse ja kaikki mielipiteet ovat omiani ja pohjautuvat omiin kokemuksiimme.